Kevät aurinko paistaa ikkunasta ja paljastaa karun totuuden. Pölyinen läppärin kansi on pysynyt vankasti suljettuna, ehkä jopa liian pitkään. Pyyhin kirjaimellisesti pölyt pois kannelta ja käynnistin oman läppärini pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa, että ensimmäisenä saan ilmoituksen ”Laitteesi on vaarassa vanhentua. Päivitysten asentaminen vaatii uudelleenkäynnistyksen”.

Voi vanha toverini. Tiedän, että olet ollut suljettuna liian pitkään. Siinä missä tämä bloggaaminen on ollut rakas harrastukseni läpi koko aikuisikäni, en rehellisesti ole kaivannut tänne kertaakaan. Päiviä kului ajattelematta. Päivät vaihtuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Lopulta vierähtikin vuosi, eikä se tuntunut enää missään. Luova kirjoittaminen on ollut aina minulle kuin terapiaa. Keino purkaa itseään. Istua alas ja uppoutua kirjoittamiseen. Kirjoittaa jostakin tai ei yhtään mistään.

Siinäpä ensimmäinen klisee; ennen niin rakkaasta on tullut täysin vierasta.

En pysy enää edes laskuissa, kuinka monta kertaa olen täälläkin luvannut jatkavani taas kirjoittamisen. Ja aina pettänyt lupaukseni. Viimeisinpä ajatus häivähti mielessäni vuosi sitten, kun vaihdoin vuorotyön virastotyöaikaan. Muistan ajatelleeni, että nyt aikaa. Aikaa on enemmän kuin koskaan, kun kaikki illat ja viikonloput ovat vapaana.

Mieli tekisi avata enemmänkin asioita, joita hiljaisten aikojen aikana on tapahtunut. Paljon on muuttunut, mutta toisaalta mikään ei ole muuttunut. Elämä rullaa tavallisessa arkirutiinissa. Reilu vuosi sitten pääsin oman alani töihin. Pääsin työskentelemään markkinointitehtävissä sihteerinä. Ja kerkesiköhän koeaikanikaan olla kulunut, kun marssin jo luottokampaajani pakeille leikkaamaan liki lanteille ulottuvat hiukseni polkkatukaksi. Polkkatukka sihteerillä, mikä klisee.

Tämmöinen klisee minusta on muodostunut. Pollatukkainen sihteeri, joka kerran viikossa käy työstämässä keramiikkaa ja hamstraa Instagramtrendikkäitä viherkasveja kotiinsa. Kauluspaidat ja puvunhousut ovat syrjäyttäneet oman tyylini. Blogini yksi kulmakivistä on aina ollut boheemivivahteinen tyylini. Mistä siis enää edes kirjoittaisin? Siitä, että ostin juuri turkoosin bleiserin. Nykyisellä mittapuullani pidän sitä sähäkkänä. Ehkä jopa pienenä statement-vaatteena mustien jakkupukujen rinnalla. Entinen tyyli-identiteettini nauraisi nykyiselle ajatusmaailmalleni.

Ehkä kirjoitan vielä. Ehkä löydän vielä oman tyyli-identiteettini takaisin. Tai ehkä olen kasvanut ulos entisistä uomistani.

Ehkä. Olkoon se viimeinen kliseeni.