Tässä sen taas huomaa, että postausidea voi syntyä ihan missä vaan. Tämäkin aihe putkahti päähän viime viikolla joogamatolla pötköttäessä. Loppurentoutuksessa piti mielessä kiittää itseään, ystäviä, joogakaveria ja ihan ketä tahansa kuka ja mikä mieleen putkahti. Harjoitus oli mulle niin kauan helppo kun ohjaaja rentouttavalla ja rauhallisella äänellä saneli asioita, mutta kun piti alkaa miettiä vapaasti omia kiitollisuuden kohteita tyhjeni pääni aivan kokonaan ja kuulin vain kevyttä tuulen huminaa ja veden liplatusta. Mietin, että takana on aivan tavallinen arkipäivä, sitäkin tavallisempi viikko ja ei tässä muutenkaan mitään räjäyttävän ihmeellistä ole tapahtunut viime aikoina. Joten, miksi arjen ihanatkin jutut alkaa tuntumaan arkisilta, eikä niinkään herätä kiitollisuutta?

Kun homma lähti rullaamaan painoin mieleen, että joka hetki on jotain kiittämisen arvoista. Kiittäminen tuo itselle ja muille varmasti hyvän mielen. Itseään voi tsempata vaikka tahmealta tuntuvan päivän jälkeen tuollaisella edellä mainitulla mielikuvaharjoituksella ja etsimällä etsiä huonostakin päivästä niitä kiittämisen arvoisia asioita. Eipähän tunnu päivä enää niin huonolta ja on kivempi käydä nukkumaan ne kivat asiat mielessä. 

Kiitos, on sanana hyvinkin pieni mutta sillä on suuri merkitys. En usko, että kenellekään asiakaspalvelijalle tulee pahamieli jos kiitetään hyvästä palvelusta. Päinvastoin. 

Täytyy kyllä myöntää, että aivan liian harvoin tulee kunnolla kiitettyä muita ihmisiä.  Toki kiitos sanaa tulee käytettyä ihan joka päivä. Täällä pienemmällä paikkakunnalla lähiliikenteessä bussikuskiakin kiitetään kyydistä. Vaikka poistuisin takaovesta tulee silti huudettua ovelta kiitokset bussikuskille. Tiedän että tämä naurattaa ja huvittaa joitakin, koska olen huomannut että näin ei ole tapana tehdä ihan joka paikkakunnalla. Mutta mulla se kuuluu ikäänkuin pakettiin. Juuri se bussikuski oli se ihminen, joka saattoi mut kotiin turvallisesti, joten miksi en kiittäisi kyydistä?

Itseäni jopa oikeasti harmittaa se, miten harvoin oikeasti tulee kiitettyä hyvästä palvelusta muulloin. Aivan liian harvoin tulee esimerkiksi myyjälle huikattua, että kiitos hyvästä palvelusta. Vaikka itsekin tietää kuinka hyvältä se tuntuu. Kiitoksen kuuleminen omassa työssäkin pistää extra ison hymyn huulille koko loppupäiväksi. Joten miksi se jää aina sanomatta? Samoin ravintolassa. Usein päivitellään keskenämme kuinka hyvää ruoka on, mutta ei sitä ikinä kokille asti mennä sanomaan. Miksi? Itse kokki saa kiitoksensa kiertotien kautta, kun kavereille tulee kehuttua kyseistä ravintolaa. 

Kunnon kiitos kruunaa myös tilanteen kuin tilanteen. Eräs tuttavani kertoi, että oli vienyt häntä auttaneelle asiakaspalvelijalle oikein keltaisia ruusuja kiitokseksi. He olivat yhdessä puineet oikeasti vaikeita asioita ja etsineet ratkaisuja. Loppujen lopuksi ongelmat saatiin ratkottua ja asiakaspalvelija sai kukkia. Siinä he olivat jopa tirauttaneet yhdessä muutaman kyyneleen ja halanneet viimeisen tapaamisen päätteeksi. Muistan itsekin hämmästyneeni sitä, miten syvästi tämä asiakaspalvelutilanne oli molempia heitä koskettanut ja nyt kukkasilla yhteinen projekti sai arvoisensa kiitoksen. Ja nyt mielessäni pyörii vain kysymys: Miksi minä en ole vienyt kenellekään kukkasia tai vaikka suklaata kiitokseksi? 

Vuosi on jo puolessa välissä, mutta nyt kyllä tekisi mieli tehdä yksi lisäys uv-lupauksiini (voiko sellainen olla kuin juhannuslupaus? 😁). Nimittäin lupaan olla jatkossa useammin kiitollinen asioista, ihmisistä ja tapahtumista. Ja ennen kaikkea kiittää enemmän muita ihmisiä. Joten tästä lähtien joka ikinen päivä tulen kiittämään vähintään kerran jotain toista ihmisitä. Yksi on minimi mutta tietenkään mitään maksimirajaa ei ole vaan nyt alkaa kiitokset lentelemään niin, että satelee. Ja vielä niin, että sitä oikeasti tarkoittaa. Onko teille kiitoksien heittely ihan arkipäiväistä vai tehdäänkö yhdessä ryhtiliike tämän asian kanssa?