Kuusi päivää sitten se alkoi! Nimittäin opintovapaa ja samalla hyppy tuntemattomaan. Tarkoituksena oli ottaa muutama päivä ja sulatella tätä asiaa ennen kuin tulen tänne siitä kirjoittamaan. Otin päivän, otin toisen - ja loppujen lopuksi huomasin melkein viikon vierähtäneen. Otin siis todellakin oman ajan elämänmuutoksen sulattamiseen ja näin ystäviäni enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä. Hoidin kouluhommia, vaikka meillä olikin lomaviikko ja ikuistettiin muutamat asukuvat, jotta tännekin saataisiin eloa. Jos elämä ei ole edellämainittua kummallisempaa, niin miksi tämä on mulle niin iso asia?

Siksi, että viimeiset 8 vuotta työ on sanellut mulle millaista elämä on ja miten se arki kulkee. Viimeksi kun olen ollut poissa työelämästä, olen ollut 19- vuotias, raikuli nuori. Kirjoitin ylioppilaaksi ja jäin tyhjänpäälle miettimään mikä musta tulee isona. Ja nyt, 8 vuotta myöhemmin olen samassa tilanteessa, miettimässä noita samoja ajatuksia. Hassua?

 Voin myös ihan rehellisesti myöntää, että oma mentaliteettini työntekoa kohtaa on enemmän ollut "elä työllesi", kuin "käy töissä elääksesi". Kun on löytänyt kivan duunin, niin siihen syntyy oikeasti tunneside. Juuri tästä syystä paiskin muutaman vuoden kahta duunia. En osannut luopua kummastakaan, vaikka ei ollut taloudellista tarvetta pitää molempia. Kävin normaalisti kaksivuorotyössä, josta jatkoin päivää pubiin ja yökerhoon baaritiskin taakse. Parhaimmassa tapauksessa menin yötyöstä tunnin yöunilla aamuvuoroon. Ymmärrätkö nyt tuon "elä työllesi" mentaliteetin? Pari vuotta tuota rumbaa jaksoi, mutta eihän tuo tervettä ole. Jostain oli pakko luopua ja noista kahdesta vaihtoehdosta mun päivätyö voitti mielekkyydellään, joten yötyö sai jäädä. Asetuin aloilleni, kunnes koin taas janoa saada tehdä enemmän. Hain kouluun ja sisäänpääsyn jälkeen tein tietoisen valinnan yhdistää kokopäiväinen opiskelu ja työni. Kunnes tuli taas jaksamisen seinä vastaan, ja olin taas samassa tilanteessa. Kummasta pitää luopua? Nykyinen, ainoa työni imaisi mut mukaan viideksi vuodeksi. Sain kehittyä, tutustuin mahtavaan tiimiin ja ennenkaikkea sain ystäviä. Työkään ei maistu puulta, kun sulla on mahtavia tyyppejä ympärillä.

Joten voitteko kuvitella, että miten haikeaa oli napata oma Bieberin kuvalla varustettu kahvimuki kaapista, luovuttaa pois kaikki työtilpehööri ja marssia ulos. Siinä me oltiin, minä ja posliininen Bieber kirpeässä pakkassäässä. Mietittiin, että millä mennään kotiin ja mitä seuraavaksi tehdään. Nämä viimeiset kuusi päivää on auttanut meitä molempia. Bieber on nyt onnellisena ja puhtaana kaapissa ja minäkin olen saanut hengittää. Ja oppinut olemaan. Ennen kaikkea sanomaan, että olen täysipäiväinen opiskelija.