No-niin! Hypätäämpä nyt aikamatkalle, pisimmillään yhdeksän vuoden taakse. (?!) Kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin, niin tässä kuvapankki-episodissa oli jotain hyvääkin. Sillä pääsin käsiksi kaikkiin vanhoihin blogikuviini. Niihinkin mitkä oli jo ihan unholassa, ja niihin joiden kuvaushetketkin on edelleen kirkkaana mielessä, kuin ne olisi kuvattu vasta eilen. Silti pisimmillään tosiaan mennään tuonne 9 vuoden taakse. Blogimatkani on ollut pitkä, joten oli hirveän haastavaa mahduttaa kaikkia ihania muistoja samaan postaukseen, mutta tässä sitä nyt olisi. Pitkän postauksen muodossa.

Vaikka vuodet on vierineet ja edelliset blogit kuopattu, ei tunnu yhtään siltä, että olisi kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun näpyttelin ensimmäistä postausta. Mikään ei ole enää samanlaista kuin silloin, eikä pidäkään olla! Myös kovin ristiriitaisissa tunnelmissa kollasin näitä vanhoja blogikuviani. Blogit on kulkenut mun rinnalla päiväkirjan lailla enemmän ja vähemmän nämä kaikki vuodet. Ja kuten jokaisen meidän elämässä on niin ylä- kuin alamäkiä. Toiset postaukset olisi ollut ihania muistoja, kun taas toiset postaukset on todellakin parempi pitää siellä roskakorissa. Olen kasvanut näiden vuosien aikana niin paljon, että en edes voisi kuvitellakaan kirjoittavani enää samanlaista blogia kuin 18-vuotiaana tätä taivalta aloittaessani. Eli kyllä kai omasta blogistaankin voi kasvaa ulos 😀Ja hyvä niin!

Mistä kaikki sitten alkoi? Ja miten tähän hetkeen ja blogiin päädyttiin?

18 - vuotiaana asuin vielä lapsuudenkodissani ja vietin aika paljon aikaa kotikoneella ja osasin tuolloin koodata amatöörinettisivut ihan tyhjästä. Rustailin nettiin kaiken maailman fanisivuja, kunnes blogit - varsinkin muotiblogit alkoi olla pinnalla varsinkin uutena ilmiönä. Päätin aikalailla päähänpistona kokeilla jotain uutta, ja perustin ensimmäisen oman blogini. Oli ihanaa mutta outoa kirjoittaa omana itsenään ja jakaa omaa intohimoja muiden kanssa.

Silloin homma oli vapaampaa, tuhat kertaa pelottavampaa, uutta ja jännittävää. Tuolloin sait vain kirjoittaa ja kuvata. Jos päällä oli niitä halpismerkkien vaatteita mutta kirjoitit niistä, olit muotibloggaaja. Jos jaoit päivän asukuvia, olit automaattisesti muotibloggaaja. Homma oli hauskaa, eikä sitä liiemmin mietitty. Kuten kollaasista huomaa, kuvaustaidot ei ollut se nro. yksi vaan intohimo hommaan. Kuvia ei sommiteltu vatupassilla, vaan uusista korviksista napattiin vain kuva (tottakai salamalla!), meikit oli suttaisia ja halpoja. Asutkin kuvattiin itse peilinkautta, eikä kuvauskohteiden taustoihin kiinnitetty mitään huomioita. Kauniin kukkakimpun taustalla saattoi paistaa niin röykkiö koiran leluja, kuin kierrätykseen pääsyä odottavat lehtipinot.

 Olit myös uskalias jos kasvot näkyivät, mutta jos ujostutti niin kasvot joko rajattiin tai piirrettiin paintilla piiloon. Ihan blogin alkumetreistä lähtien mua jännitti ja pelotti, että mitä jos joku tunnistaa minut. Nyt kirjoittelen ihan omalla naamalla ja minuna itsenäni.
 Blogit alkoi myös luomaan esimmäisiä villityksiä, joista muistan ihan elävästi tuon pilkkusukkis villityksen. 😁

Nimi vaihtui jo ensimmäisen vuoden jälkeen (ekan kerran)  ja olin vuoden jälkeen ihan hurahtanut tähän hommaan. Muutamat ensimmäiset vuodet olivat todella aktiivisia, ja bloggasin melkein joka päivä. Blogi kulki rinnallani päivittäin toimien niin asukuvin ikuistamiseen kuin ihan höpö-höpö päiväkirjanani. Aloin entistä enemmän miettimään minkälaista sisältöä tuottaisin ja hieman jo sommittelemaan kuviani. Asukuvia en kuvannut enää vain peilin kautta vaan siirryin jo eri paikkoihin kuvaamaan itselaukaisimella. Kamera löytyi milloin minkäkinlaisista viritelmistä milloin lipaston tai pöydän päältä, ulkonakuvatessa jopa puunoksasta roikkumassa, tai jos hyvää tukea ei löytynyt se rakennettiin, esim. kasaamalla hyvin huojuva torni / kameranjalusta kirjoista. 😂   Isot kuvat oli ehdoton ei, vaan max. neljä kuvaa lyötiin aina yhteen. Noita kuvakollaaseja löytyy melkein joka päivältä, ja niihin kuvattiin ihan arkisia asioita. Välillä asuja ja toisena päivänä lehdestä telkkariohjelmien tarjontaa tai piha piirin kukkasia. Kunhan oli kuvia ja tekstiä, ihan tavallisesta elämästä.

Muistan tämän vuoden lopulta, kun ensimmäinen kunnon blogiahdistus iski päin näköä. Olin kaveriporukkamme pikkujouluissa,  kun kaverini kertoi löytäneensä blogini, kun olin kommentoinut hänen toisen kaverinsa blogiin. Muistan sen häpeän määrän mikä nousi, koska tuohon aikaan bloggaaminen oli samaan aikaa ihanaa, mutta niin vitsin noloa. Häpeä ryöpyssäni juoksin heti poistamaan blogini. Muistan soimanneeni itseäni, että mitä minä tavallinen, trikoorutkuihin sonnustautuva teini menen muodista mitään nettiin kirjoittamaan.

 

En pystynyt olemaan varmaan puolavuottakaan erossa rakkaasta harrastuksesta, joten uusi blogi putkahti maailmaan. Tähän aikaan blogeja alkoi olla jo monen moista ja koko touhu paljoin yleisempää. Silti mua edelleen vähän nolostutti blogata, joten aloitin kokonaan puhtaalta pöydältä ja asukuvia kuvasin alkuun, vanhankaavan mukaan: ilman kasvoja tai lattiaa katsoen.

Tämä blogi on elossa edelleen, ja löytyy jos vähän jaksaa googlettaa (koska en muista silloista Bloggerin tunnustani, enkä pääse sitä poistamaan). Siellä kelluu myös jäljellä yksi lukija, voi sitä poloista kun kuuteen vuoteen ei oo tullut uutta postausta.
 Blogimaailmassa alkoi näkymään entistä enemmän yhtenäisiä maneereita. Ruudukkomaiset kuvakollaasit siirtyivät postauksista blogien bannereihin, ja postauksien otsikoiksi heiteltiin milloin mitäkin sloganeita tai biisien sanoja. Vaikka kyseiset lainit ja lyriikat eivät liittyisi koko postaukseen. Aloin hakemaan jo yhtenäisempää lookkia blogille ja kuvasin aina asut saman verhon edessä. Myös muokkaukset eivät olleet kovin usein mitenkään luonnollisia vaan Paint Shop Prolla tungettiin mahdollisimman paljon kerroksia ja textureita kuviin. Kulutin myös julmetusti aikaa hieroen blogini ulkoasuja ja koodeja, ja niitä tuli vaihdettua vähän liiankin tiuhaan tahtiin. Aloin itsekkin huomaamaan, että blogini ulkoasulla ei ole mitään linjaa ja jatkuva venkslaaminen toi tosi rauhatonta fiilistä blogiin.

Blogi koki vuodessa ison harppauksen, jolloin niin sisältö, kuin kuvatkin alkoivat olla aina vaan harkitumpia, laatuun alettiin panostamaan entistä enemmän.. Kuvia ottaessa oli laadukkaammat kamerat ja en enää ottanut asukuviani itse vaan alettiin pitämään ihan kuvaustreffejä äitini kanssa, joka oli alkanut innostumaan valokuvauksesta. Pelkät nopeasti räpätyt asukuvat eivät enää kiinnostaaneet, niin minua kuin blogien lukijoitakaan. Blogeja syntyi kuin sieniä sateella ja perus peiliselfiellä et enää pärjännyt. Aloin itsekkin kiinnittää enemmän huomiota fiilikseen joka kuvista tuli, ja kuvausympäristä muodostui aina asunympärille. Muistan noita ensimmäisiä "oikeita asukuvia" otettaessa, että halusin tuoda uudet pellavahousuni esille pellolla. Ja sinne oli sitten sännättävä, vaikka ripotteli vettä. 😀

 Aloin tuomaan enemmän persoonaani esiin, ja kirjoittelin muustakin kuin vain kuulumisista ja uusista ostoksista. Olin kova urheilemaan, joten kokeilin sotkea pääsääntöisesti tyylistäni kertovaan blogiini terveys- ja liikuntapostauksia. Sisältö alkoi rönsyilemään vähän laitojen yli, mutta se ei itseäni ainakaan haitannut. Juuri siitä olen lifestyle blogeissa tykännyt, että blogi saa olla vähän sekasoppa kaikkea. Hyvässä tasapainossa niin arkea kuin pinnallista höpöttelyä.

Aloitin bloggaamisen taas puhtaalta pöydältä, aivan uudella blogipohjalla ja vaihdoin nimeksi vain Little miss hippie ja aivan loppuvuodesta Jennakaroliiiinaksi. . Kulahtaneet sloganit saivat jäädä ja tilalle tuli jotain enemmän minun näköistä (mutta samalla samassaa koska oma nimi kombot alkoi yleistymään blogien nimissä)

Viralliset asukuvat löytyvät kaikki kollaasista. Kun elämä alkoi viedä 23-vuotiaana oli aina vain vähemmän ja vähemmän aikaa blogille. Asukuvia taidettiin kuvata vain kesällä kun oli lomaa ja aikaa. Puhelimella otetut räpsyt yleistyi blogissani ja suurimmaksi osaksi kirjoittelin viikontapahtumista yhdessä kollaasi postauksessa. Olin neljä vuotta istunut lähes päivittäin koneella, ja kuluttanut lukemattomia tunteja naputtaen postauksia elämästäni. Kunnes bloggausinto vain hiipui hiipumistaan, eikä loppuvuodelta löydy enää oikein mitään materiaali. Muistan turtuneeni ensimmäisen kerran oikein kunnolla koko blogimaailmaan. Miksi kyhjöttäisin vain koneella, kun voisin elää elämääni, enkä vain pinnallisesti kirjoittaa siitä?

2014 oli aivan surkea blogivuosi. Kävin muutaman kerran vain pyörähtämässä blogin puolella. Käytännössä toivottamassa hyvät juhannukset ja joulut.

Tavallaan harmittaa, että innostus lopahti kokonaan. Mutta toisaalta, piti elämää kokea myös ihan ilman blogia. Kaikesta ei aina tarvinnut kirjoittaa, eikä koneella tullut liiemmin vietettyä aikaa. Ken ties, jos tätä innostuksen lopahdusta ei olisi tullut, olisinko jaksanut blogata kaikki nämä muut vuodet? En ainakaan itse usko. Ehkä kaikella on tarkoituksensa ja juuri tämän irtioton takia koko bloggaaminen maistuu taas paljon paremmalta.

Tämän tauon aikana putosin myös bloggaajien kelkasta. Kaikki alkoi olla entistä ammattimaisempaa ja blogien kuvat alkoivat olla kuin muotilehtien sivuilta. Olin ähky, enkä jaksanut enää pysytellä mukana.

Kokonaisen vuoden jaksoin olla bloggaamatta, ennen kuin koko hommaa tuli niin ikävä, että heti alku vuodesta palasin rytinällä takaisin. Kuvattiin ahkerasti asukuvia, jaoin taas palan elämästäni julkisesti tuntemattomille ihmisille ja kipinä bloggaamista kohtaan syttyi taas kunnolla. Tuntui kuin olisi palannut pitkästä reissusta taas kotiin.

 Edellisen vuoden aikana olin kaikessa hiljaisuudessa kypsytellyt ajatusta uudesta blogista. Palatessani tänne oli mielessäni suuret visiot ja tiesin tasan tarkkaan mitä blogiltani haluan. Kaikki vanhat postaukset paistatteli ensimmäisenä silmille, ja niiden päiväyksetkin oli yli vuoden takaa. Jos nyt tuntuu välillä tahmealta muutaman viikon jälkeen avata tekstikenttää, ja miettiä, että mistähän sitä aloittaisi. Niin voitte varmaan kuvitella mitä se oli vuoden jälkeen?

Kävin kovaa kamppailua blogin kanssa, ja loppujen lopuksi tein tietoisen päätöksen tuhota koko monen vuoden blogihistoriani kokonaan. Klikkasin kaikki postaukset surutta roskakoriin, ja tyhjensin tämän jennakaroliiiina alustan kokonaan. Tuntui paremmalta kun edessä odotti ihan puhtaan valkoinen alusta - taaaas. Mutta tällä kertaa vannoin, että tämä on viimeinen kerta. Nyt tehdään kerralla kunnolla, ja sellaista mistä on minulle ja lukijoille iloa vielä pitkään. Ja siitä alkoikin Care to Sharin matka, ja sillä tiellä ollaan oltu tämän vuoden marraskuusta lähtien. 😊

Blogien tuhoaminen oli tähän astisista blogipäätöksistä parhain. Tuntui hyvältä kun oli saanut aloittaa uudestaan, kirjoittaa entistä henkilökohtaisempia postauksia ja tuoda jopa muita ihmisiäkin osaksi blogiani. Ensimmäisen kerran, vasta nyt, bloggaaminen tuntuu luontevalta. Pystyn höpöttelemään blogi-ideoista kotona, ja sain Mikonkin tekemään postausta. Olin löytänyt paikkani ja tietynlaisen harmonian bloggaamisessa.

 2016 oli nyt muutamaan vuoteen ensimmäinen ehjä blogivuosi. Ja sellaisena tämän blogin haluan pitää jatkossakin! Tein myös päätöksen, että en tee tästä harrastuksestani itselleni enää koskaan pakkopullaa vaan kuvailen ja postailen silloin kun tuntuu. Ja päätös kannatti. Opin kantapään kautta huomaamaan näiden vuosien aikana, että silloin ei kannata postata jos ei ole mitään asiaa. Teennäiset ja väkisinväännetyt postaukset paistaa nykypäivänä helposti blogeista läpi. Kokeilin myös ensimmäisen kerran nimi brändäystä, kun bloggaajat uskaltautuivat tuomaan oikeita koko nimiään esille, ja slogani nimet painettiin unholaan. Ei tuntunut omalta jutulta, ja se pitkään mukana kulkenut mystisyys alkoi palaamaan mieleen. Vaikka mitään ei enää piiloteltu ja monta vuotta oli jo kirjoiteltu postauksia omalla nimellä ja hyvin tunnistettavilla kasvokuvilla, halusin silti jonkinlaisen kuilun oman itseni ja blogini väliin. Rakastan jakaa elämääni juuri semmoisena kuin se on, mutta en liikaa. Blogille keksityn nimen taakse oli helpompi piiloutua.

Näiden vuosien aikana olen kasvanut ja oppinut erittäin paljon. Ja täytyy myöntää, että ilman yhtäkään näistä blogivuosista ei oltaisiin tässä. 9 vuotta myöhemmin, edelleen onnellisena tästä rakkaasta harrastuksesta. Jotkut asiat ei kuulu enää tähän blogiini, joistakin olen kasvanut ulos, mutta yksi joka on ollut ja pysyy, on kehittymisen halu. En koe blogini olevan enää se sama teinitytön päiväkirja räpellys vaan haluan oppia koko ajan uutta, kehittyä ja tehdä tästä myös visuaalisesti mielyttävän paikan. Opin kantapään kautta, että aivan kaikkea ei kannata tuuta ulos tänne blogiin. Haluan pitää tämän blogini edelleen päiväkirjamaisena, mutta jakaa vain niitä muistoja, joita olisi vaikka mummona kiva palata lukemaan ja muistelemaan. 

Tähän päivään ja vuoteen asti bloggaaminen auttanut mua kehittymään kirjoittajana ja auttanut minua purkamaan ajatuksiani "paperille". En koe tätä blogiani enää pelkkänä pinnallisena alustana, jossa kerrotaan koiran iltalenkistä ja uudesta paidasta. On tämä myös sitä, mutta haluan tuoda mukaan myös oikeita tunteita, herättää mielipiteitä ja käsitellä muitakin tärkeitä asioita. Ja vihdoin tuntuu siltä, että kaikki tämä mahtuu ongelmitta mukaan. Tänä päivänä blogini on oikeasti aika sekasoppa, mutta hyvällä tavalla. Mukaan mahtuu paljon erilaisia elementtejä, mutta silti harkitsen jokaisen näppäimen painalluksen erittäin tarkkaan. 

Varsinkin tässä tätä 9 vuoden blogitaivalta muistellessa, tulee huomattua, että mikään ei ole enää ennallaan. Enää nykyään, et pärjää jos kalan lailla vain uiskentelee virran mukana. Jopa harrasteellisessa bloggaamisessa täytyy olla sitä tekemisen meininkiä ja ennen kaikkea määrätietoisuutta. Olen oppinut, että sun täytyy tarkasti tietää mitä blogiltasi haluat. Ja vasta kun itse olet tyytyväinen, voi muutkin nauttia sun tuotoksista. Juuri tässä tätä matkaa tarvittiin, ja siihen mulla meni näistä yhdeksästä ensimmäiset kuusi. Mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Kuten sanoin, kaikki vuodet opetti mulle jotain uutta ja auttoi blogiani kehittymään. Joten tästä on nyt hyvä jatkaa täysillä eteenpäin!