Mä olen useampana päivänä avannut tämän saman tekstikentän, jossa on ollut valmiina vain nämä valmiiksi muokatut asukuvat. Ja sanaakaan ei ole juolahtanut mieleen. Niin tein tänäänkin, tämä tekstikenttä on ollut mulla jo useamman tunnin auki. Ja aivan turhaan. Olen siinä sivussa lukenut lukulistankin kahdesti läpi muiden postauksista, katsonut telkkaria ja vastaillut viesteihin, saamatta siinä samalla yhtäkään sanaa tälle tyhjälle kentälle. Päätin luovuttaa, laskea läppärin ja suunnata suihkuun. Kunnes suihkussa uppouduin ajattelemaan viime päivien tapahtumia ja se kirkas hehkulamppu 💡 syttyi pään päälle. Ja tässä nyt sohvalla taas istutaan, märkä turbaani päässä ja mielessä tulvii tekstiä niin, että sormet ei meinaa pysyä perässä! Eli parhaat postausideat keksitään suihkussa!

Suihkussa aloin miettimään tätä päivää ja sitä kuinka spesiaali se on ollut. Tänään ei ollut ihan tavallinen torstai, vaan töissä meillä oli eräänlainen juhlapäivä ja pomomme piti meille puheen. Ja kerrassaan hienon sellaisen! Tippa oli silmäkulmassa sen aikana useampaan kertaan. Puhe oli tunteikas ja pomomme mm. kiitti meitä työtekijöitä. Kuulostaa varmasti aika perus kauralta. Niinhän jokaisissa firman juhlissa jokainen pomo sanoo alaisilleen. Mutta tällä puheella oli spesiaalimpi merkitys. Se kolahti syvälle ja oli erityisen ihanaa kuunnella tuommoista kaunista puhetta ja kiitosta.

Kelataan tässä vaiheessa pari viikkoa taaksepäin. Sain puhelun kotiin töistä, että mulle haluttaisiin antaa pesti jota olin hakenut, jos vaan saan kaiken sumplittua koulun kanssa. Olin ihan super innoissani. Pääsisin oppimaan uutta, työskentelemään tuotteiden kanssa joihin mulla on palava intohimo ja saisin lisää vastuuta. Vastaus oli, että HELL YEA❗❗ saan kaiken sovitettua! En edes miettinyt muuta vaihtoehtoa. Pestin myötä istahdin junaan ja matkasin keskisuomeen koulutusreissulle ja yövyin puoliviikkoa hotellissa, seuranani ainoastaan koulukirjat ja päivisin uudet työkaverit. Imin uutta infoa sisään kuin pesusieni ja siinä samalla yritin päntätä liike-elämän matematiikkaa hotellihuoneen hiljaisuudessa. Kotiinpaluun jälkeen "jouduin" lintsaamaan koulusta pari viikkoa ja keskittymään täysillä töihin. Pääsin tekemään, kouluttamaan ja oppimaan itsekin koko ajan lisää uutta. Eikä hymy hyytynyt kertaakaan. 

Sitten seurasi koulunpenkille paluu, ja juuri sopivasti tenttiviikon alla. Piti jaksaa päntätä lisää. Kunnes mikään ei enää sujunut. Matikan kirjat lensi seinään ja mä vaan romahdin. Mikkokin yritti kaikella rakkaudella auttaa, mutta kiitokseksi sai vain saavillisen kakkaa niskaan. Ihan ilman syytä. Mä en vain yksinkertaisesti pystynyt enään oppimaan mitään. Mun pää ei enää suostunut vastaanottamaan mitään. Eikä siinä tilanteessa pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään naamapunaisena oikein räkäistä itkua, ja sitä kesti monta tuntia. Ihan sekuntissa yksi matikan tehtävä oli eskaloitunut super vuodatukseen jota sängyllä koitin sopertaa lohduttavalle poikaystävälle. Kaikki eskaloitui myös niin nopeasti, ettei kumpikaan meistä oikein tiennyt mistä nyt oikein on kyse. Ensimmäisen kerran vaan tuntui, ettei pakka pysy kasassa.

Siinä vaiheessa kun illan pimeydessä tuijottaa peilistä omaa itkun tuhrimaa, punaista ja turvonnutta naamaa on varmaan pakko myöntää, että liika on liikaa. Täytyy myöntää itselleen, että on oikeasti aika loppuun palanut. Eikä olo ollut vielä silloin yhtään kiitollinen.

Mutta toisin on tänä päivänä. Vaikka pohjalla käytiin ja aika vaihdilla, en voi silti sanoa muuta kuin että olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tällä hetkellä. Vaikka mulla on ihan super pitkiä päiviä. Vaikka mä olen koko ajan väsynyt. Vaikka välillä v*tuttaa ja tulee mietittyä, että onko tässä mun menossa mitään järkeä. Kaikesta tästä huolimatta mä olen todella kiitollinen mun elämästä. 

Mä olen kiitollinen, että mulla on super mahtava työpaikka. Kaikkine töineen, stresseineen ja super ihanine työkavereineen. Mä olen kiitollinen siitä, että olen päässyt osaksi niin mahtavaa tiimiä. Mä olen kiitollinen siitä, että töissä voi olla hauskaa. 😘

Mä olen kiitollinen opiskelu mahdollisuuksista. Vaikka monena aamuna kellon soidessa ennen aamu kuutta, ja mielessä on sata tekosyytä miksi ei jaksaisi mennä kouluun vaan haluaisi mielummin nukkua sata vuotta, eikä nekään riittäisi korjaamaan näitä vuoden aikana kerättyjä univelkoja. Kaikki tämä palkitaan sitten parin vuoden päästä kun saa paperit kouraan ja maailma on avoinna. 😘

Mä olen kiitollinen kodista ja kainalosta. Eli Mikosta. Olen kiitollinen siitä, että mulla on kotona joku joka jaksaa tsempata, silittää mut uneen kun olen kuoleman väsynyt. Ja ennen kaikkea jaksanut katsoa tuota mun myrskyämistä. Mä olen kiitollinen siitä, että mulla on noin ihana mies. Mä olen kiitollinen, että se jaksaa seistä mun rinnalla niin hyvinä kuin huonoina päivinä.  😘

Mä olen kiitollinen mun ystävistä ja perheestä. Mä olen nykyisin oikeasti huono ystävä, enkä pysty antamaan mun ystäville ja perheelle niin paljon kun he ansaitsisivat. Sosiaalisetkanssakäymiset rajoittuu nopeisiin kahveihin tai watsup viesteihin. Jos soitella yritetään, saattaa mennä viikkokin kun soitellaan ristiin, kun ei ennätä vastaamaan. Mä olen kiitollinen mun ystäville ja perheelle kun ovat pysyneet mun rinnalla vaikka mä en ole pystynyt huomioimaan heitä niin paljoa kuin olisi tarvinnut. Mä olen kiitollinen siitä, että vaikka menisi viikkoja tai kuukausia niin silti on aina yhtä ihanaa istua kahvilla ja jatkaa yhtä luontevasti kuin oltaisiin nähty vasta eilen. 😘

Mä olen kiitollinen mun blogista ja teistä. Mä olen kiitollinen siitä, että mulla on tälläinen paikka minne voi tulla oksentamaan kepeän kosmetiikka postauksen jälkeen seuraavaksi tämmöisiä omia, rehellisiä tunteita. Mä olen kiitollinen siitä, että siellä ruudun toisella puolella on paljon ihania ja välittäviä ihmisiä, joita aidosti kiinnostaa nää mun höpinät. 😘

Mä olen kiitollinen elämälle. On tämä semmoista haipakkaa, että huh-huh. Mutta ennen kaikkea tämä on mun oma, ihana elämä. Mä olen niin kiitollinen tästä elämästä, että mä en vaihtaisi nyt edes mun raskaimpiakaan päiviä mihinkään! 😘