Talvi tuli sittenkin takaisin, ja vieläpä ihan rytinällä. Ihanaa!

Näidenkin kuvien ottopäivän vesisateetkin on siis kerennyt vaihtua jo ihan kunnon talvikeleihin. Ulkona tuiskuaa lunta vaakatasossa ja meikäläinen on paossa viimaa lämpimän peiton alla ja glögimuki vierellä. Vaikka tässä lämpöisessä pesässä on kieltämättä hyvä olla, eikä ulos tekisi mieli vilauttaa edes nenän pääntä, täytyy silti myöntää että valkoinen kaunis talvi on sytyttänyt mun mieleen ihan uudellaista motivaatiota ja tuntuu kuin olisin herännyt jostain koko syksyn mittaisesta koomasta.

Muutamaa harmaata päivää lukuun ottamatta ollaan saatu nauttia kauniista, valkoisista ja ennen kaikkea aurinkoisista päivistä. Ja mä taidan olla vähän pähkähullu kun musta on kiva mennä tonne lumisateeseen tarpomaan ja jopa koulumatkat taittuu hymyssä suin kun lunta sataa ja hyvät musiikit pauhaa korvissa. Ja juuri tässä eräänä päivänä kun aurinko helotti kilpaa mun hymyn kanssa huomasin itsessäni sen aivan uuden puolen. Mulle tuli ihan pakottava tarve päästä hiihtämään! Se aurinko, pakkanen ja kaikki lumi oli kuin tehty täydellistä hiihtopäivää varten! Tosin koomista tästä tekee sen, kun en omista edes suksia, enkä todellakaan tiedä mitä täydellinen hiihtopäivä pitää sisällään. Mutta pakottava halu sinne ladulle tuli! :D

Jos on olemassa kesäihmisiä ja ihmisiä joihin iskee syysmasennus niin voiko myös olla talvihulluja? (tai pikemminkin lumihulluja) Tää koko talvi on saanut mun mielen ihan sekaisin. Eikä se mua kyllä laisinkaan haittaa! 

Totta puhuen mulla on liikkumisenilo ollut kadoksissa jo pidemmän aikaa. Ja voin paljastaa, että nyt ei ole kyse ihan päivistä tai muutamasta huonosta viikosta. Vaan lähinnä voidaan puhua koko vuodesta. Mulle niin rakas lenkkeilyharrastus on jäänyt kokonaan. Ennen kävin ahkerasti juoksemassa ja tuulettamassa tienpientareelle aivoja mutta nykyään on muka liian kiireinen, ettei yhdelle iltalenkille muka päivässä tai edes joka toinen päivä mukamas ennätä? Vaikka asianhan pitäisi olla aivan päinvastoin. Työt ja opiskelut tuo tullessaan myös aimoannoksen stressiä jota olisi kieltämättä enenmmän kuin tervettä mennä purkamaan lenkille. Samoin kävi myös keväällä mun niin rakkaalle tanssiharrastukselleni. Keväällä tanssiminen alkoi tuntua pakkopullalta ja mietin lopettamista jo useampaan kertaan ennen lopullista päätöstä. Ja kieltämättä mulla on ollut ikävä mun rakkaita harrastuksia ja liikunnan tuomaa energiaa ja rutiineja.

Asioitten ääneen tunnustaminen toimikoon myös samalla motivaattorina ja todettakoon, että meillä alkoi myös lokakuussa arkiliikuntahaaste. Suosituksen mukaan liikuntaa pitäisi harrastaa 3 kertaa viikossa ja minimissään puolituntia. Työpaikan pukkarin seinälle tehtiin iso ruudukko johon kuului merkitä päivämäärä ja mitä urheilua harrasti. Arvatkaa monta ruksia mulla on..... pyöreät nolla....

Tapoja oli monia osallistua tähän haasteeseen. Toiset merkkaavat työmatkat jos ne taittuu reippaasti kävellen tai pyöräillen ja toiset vain erillisesti suoritetut treenit. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Jos ihmisen tulee liikkua tuo puolituntia tulee se mulla heittämällä täytee ihan hyötyliikunnassa. Mutta en mä miellä sitä päivän treeneiksi. Mitä mieltä te olette?